Masennus ja masennuslääkitys ovat mielestäni sekä lääkäreiden että potilaiden toimesta väärinymmärrettyjä. Lääkärikunta pitää masennuslääkitystä usein ainoana ratkaisuna ja vastareaktiona potilaat taas eivät halua tai uskalla aloittaa lääkitystä. Kerron, mikä on minun filosofiani liittyen masennuslääkityksen määräämiseen.
Ensiksikin - mikä on masennus? Vaikka jokaisen masennus on erilainen, on suurimmassa osassa tapauksia joitakin universaaleja piirteitä. Kaikista helpoin selitys on se, että masennus on voimavarojen uupuminen. Syystä tai toisesta. Hyvin pienellä osalla ihmisiä on masennus, mikä on riippumaton elämäntilanteesta, voimavaroista ja henkilökohtaisesta historiasta. Suurimmassa osassa tapauksia on masennuksella joku syy. Joko se syy on looginen tai epälooginen, se on kuitenkin olemassa. Se tarkoittaa käytännössä sitten, että lääke ei ole syynmukainen hoito. Mutta mikä järki sillä sitten on?
Mielestäni on väärä tapa aloittaa masennuslääkitystä “ratkaisemaan tilannetta”. Masennuslääkitys pitää olla harkittu - mikä tarkoittaa myös sitä, että potilaalle kerrotaan tarkkaan mitkä ovat vaihtoehdot, miksi lääkettä voisi aloittaa, miten tilannetta parantaa ilman lääkkeitä yms. Potilas tekee päätöksen, eikä lääkäri. Ideaalitilanteessa masennuslääkitys on “kuntoutusväline”. Se aloitetaan tilapäiseksi pahimmasta vaiheesta yli pääsemiseksi.
Masennuslääkitys parantaa voimavarojen palautumista ja stressin sietokykyä hyvin nopeasti, joten paranemisprosessi alkaisi mahdollisimman pian. Vertailen lääkitystä näissä tilanteissa usein kuminauhaan, mitä käytetään olkapään lihasvaurion kuntouttamiseen. Lääkityksen lisäksi pitää tulla psykoedukaatio, verkoston tuki, syiden etsintä ja niiden mukaiset ratkaisut, usein psykoterapia, ryhmätoiminta tai kolmannen sektorin tukipalvelut. Lääkitys on vain yksi apuväline. Ei ratkaisu